Kouluttautuessani taide- ja kulttuurialalle, olen kohdannut monenlaisia reaktioita ammattiani kohtaan. Yleisin kommentti kertoessani alastani on: ”Jaa sellaistakin voi tehdä työkseen. Saatko siitä ihan palkkaa?” Ja kun esimerkiksi tieto stand up esiintymisistäni saavutti muita kolmannen sektorin toimijoita, oli hämmästys suuri, kun pyysinkin palkkiota. ”No mutta sehän on vain vitsien kerrontaa”, ajateltiin. Taidealat nähdään ”mukavana puuhasteluna” ja hauskanpitona. Työni on mukavaa puuhastelua, toisinaan hauskaa ja älyttömän antoisaa, mutta sekin on työtä. Viihdytkö sinä joka päivä omassa työssäsi ja heräätkö joka aamu inspiroituneena lähtemään töihin? Enpä usko. On ookoo olla väsynyt sairaanhoitaja, mutta jos sanon olevani väsynyt taiteilija, kehotetaan minua menemään oikeisiin töihin.
Minun työni on oikeaa työtä. Minä valmistun ammattiin ammattikorkeakoulusta, minulla on työehtosopimukset ja ammattiliitot, Suomessa on tuhansia ellei jopa kymmeniätuhansia mahdollisia työnantajia, mutta mikä omasta mielestäni on tärkeintä, minulla on visio yhteiskunnasta, jossa haluan elää ja voin ammattini kautta edistää sitä. Olen sekä taiteilija että pedagogi, olen äänitorvi ja saatan olla joskus jopa työnantaja. Työni kuulostaa samalta kuin vaikkapa monen yrittäjän tai diplomi-insinöörin työ. Mutta miksi minä olen yksi yhteiskunnan vähiten arvostetuin veronmaksaja?
Suomalaisia työmarkkinoita hallitsee keski-ikäistyvä kansa, joka käy kahdeksasta viiteen töissä, omistaa kaksi lasta, kultaisennoutajan ja asuntolainan. (Yleistäen, mutta saan yleistää, koska hekin yleistävät minut punaviiniä juovaksi apurahapummiksi) He eivät ole tottuneet omalla allani vallitsevaan työkulttuuriin, jossa työajat ovat joustavat ja työ projektiluontoista ja sirpaleista. He ovat tottuneet näkemään minut virkistyspäivissään esiintymässä tai ohimennen hakiessaan lastaan ilmaisutaidontunnilta. Mutta minun työpäiväni eivät rajoitu vain siihen puolentunnin stand up keikkaan tai puolentoista tunnin ilmaisutaidon ryhmän vetämiseen. Minä suunnittelen, kirjoitan, teen taustatyötä, seuraan kollegoitani ja valvon öitä inspiraation iskiessä, jotta sinä nauraisit jutuilleni ja maksaisit minulle siitä palkkaa.
Minun työpaikkoja ei ilmoita MOL:ssa. Minä käytän aikaani verkostoituen internetissä, käymällä tapahtumissa, kirjoittamalla artikkeleita, lähettelemällä työtarjouksia ja brändäämällä itseäni. Kummastellaan, jos väitän, että katsomossa istuminenkin on työtäni. Se on tiukkaa kollegoiden seuraamista, ideoiden hakemista ja tuttujen tapaamista. Minä mielelläni myös puhun omasta alasta muun alan ihmisille, jotta nimeni jäisi mieleen. Rumasti sanottuna, kyllä, se on ”huomiohuoraamista”, mutta sitä on pakko tehdä jotta murusista saa leivän pöytään. Kokopitkän näytelmän tekemiseen menee vähintään kaksi kuukautta usealta kymmeneltä ihmiseltä. Menee rahaa, aikaa, osaamista. Eikä tekeminen lopu pelkkiin muutaman tunnin harjoituksiin. Ja lipun hinta on esimerkiksi 20e. Muutamalla täydellä katsomolla maksetaan ehkä yhden ihmisen palkka. Siinä vähän perspektiiviä tästä ”mukavasta puuhastelusta”.
Hinnoittelun ongelma ja sen ymmärtäminen ei pelkästään ole siinä, ettei ostaja välttämättä ymmärtäisi, että taidekin on työtä ja tarvitsee vaihdantaa. Myös taiteilijat itse niin sanotusti kusevat omaan nilkkaansa, koska eivät osaa tai kehtaa hinnoitella omaa osaamistaan. Taide- ja kulttuurikentällä vahingollisesti ajatellaan, ettei taiteilija, jolla ei ole tutkintoa, voi pyytää työstään palkkaa tai vähintään oma osaaminen hinnoitellaan naurettavan alakanttiin. Kaikki taiteilijat kärsivät tästä, koska joku tarjoaa työtään kympillä tai kahdella. Joidenkin mielestä rahasta taiteen tekeminen tappaa luovuuden, joillekin se on taas motivaation lähde. Taiteilija ei kuitenkaan monesta osaamisestaan huolimatta ole sellainen taikuri, joka maksaisi laskunsa lämpimillä kiitoksilla tai hyvän kokemuksen keräämisellä saati tarjotulla kahvikupposella. Jos joku on, haluan välittömästi tutustua häneen. Ei taidetta luoda tyhjästä. Se vaatii yhtälailla osaamista ja välineistöä – resursseja.
Miksi me taide- ja kulttuuri-ihmiset sitten haluamme tehdä työtä, jota ei arvosteta? Jo aiemmin mainitsin, että työni kautta voin vaikuttaa muutoksiin, jotka haluan yhteiskunnassa nähdä. Esimerkkinä, haluan nähdä, että yhteiskunnassamme peruskouluissa opetetaan draamakasvatusta pakollisena oppiaineena, jotta tuleva sukupolvi pystyy laajemmin käsittelemään tunteitaan sekä oppia itseilmaisua työelämää varten. Me taiteilijat elämme ja hengitämme siitä mitä teemme. Me luomme fyysistä ja henkistä hyvinvointia ja pääomaa katsojille, mutta myös itsellemme. Me luomme kokemuksia, muistoja, oivalluksia, tunteita, ajatuksia, yhteisöllisyyttä. Taide- ja kulttuurikokemukset luovat mielihyvää ja hyvinvointia. Käsitteenä taide on jo niin laaja, että emme aina ymmärräkään, miten monissa elämänosa-alueissa se on kiinni. Jos mietit hetken, saatat yllättyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti